Tällä kertaa en julkaisekaan runoa, vaan tarinan.

Olen kasvi, vaan en kaktus.

Mies istuu naisen vierellä ja lukee itsekseen kirjaa. Mies ei katso naista, eikä koske häneen. Sormus vasemmassa nimettömässä ei ole aikoihin merkannut hänelle mitään. Hän lukee kirjaa tylsistyneenä, muttei vilkaisekaan naista. Nainen on hänen vaimonsa. Mies vilkaisee vaimoonsa ja tuhahtaa, aiemmin tuo nainen oli hänen koko elämänsä. Nainen on yhtä kaunis kuin aiemminkin, eletty elämä näkyy iholla. Mies on alkanut taas polttaa tupakkaa ja meneekin parvekkeelle tupruttelemaan. Parveke on iso, tuuli puhaltaa kylmästi. Mies nojaa kaiteeseen ja polttaa. Maisema ei imartele, harmaita rakennuksia vieri vieressä ja muutama lehdetön puu niiden välissä. Mies päättää polttaa vielä toisen tupakan. Tupakka on pahaa. Mies haroo harmaantuvia hiuksiaan ja huokaisee. Miehen nimi on Mauri. Mies hakee kahvin, palaa vaimonsa viereen ja jatkaa lukemista.

Mies, jota ennen niin rakastin, on muuttunut hyvin etäiseksi. Hän ei enää kosketa minua, istuu vain vierellä ja lukee. Minä rakastan miestä edelleen, enemmän kuin mitään muuta. Ei meillä ole lapsia, päätimme pyhittää elämämme vain meille kahdelle. Nyt toivon, että olisimme päättäneet toisin. Elämämme on ollut hyvää, täynnä rakkautta ja yhteisiä seikkailuja. Kuitenkin mies on etääntynyt minusta, tuntuu kuin hänen ja minun välissä olisi seinä. Vaikka hän istuu vieressä, hän on todella kaukana.

Mies vilkaisee naista ja miettii elettyä elämää. Sitäkin Pietarin matkaa, jolloin he viettivät yön putkassa ja aamulla naureskellen likaisissa vaatteissa etsivät aamupalaa suljettujen kahviloiden roskiksista. Miehen kasvoille nousee hymy. Pieni naurahdusta muistuttava ääni pääsee miehen huulien välistä. Hän syventyy jälleen kirjaansa. Vaimo ei hievahdakaan. Mies miettii vaimoaan ja syitä, miksi häntä niin rakasti. Silloisen rakkauden takia hän kai siinä edelleen istuu. Niin myötä- kuin vaistoinkäymisissä he lupasivat.

Toivoisin miehen koskettavan minua, ottavan kädestä, siirtävän hiuksia kasvoilta, että tietäisin hänen yhä olevan kanssani ja välittävän minusta. Mutta hän ei kosketa, ei ole koskettanut kuukausiin. Uskollisesti hän istuu vierelläni, mutta ei hipaisekaan. Tahtoisin jonkin merkin hyvästiksi. Jonkun syyn, että voisin vihdoin lähteä. En tahdo hyvästelemättä lähteä. Auto-onnettomuudesta on jo monta kuukautta, siitä saakka olen tässä maannut liikkumatta, koomassa. Voi kunpa mies koskettaisi minua. Vaikka olenkin kasvi, en ole kaktus.