Tällä kertaa en julkaisekaan runoa, vaan tarinan.

Olen kasvi, vaan en kaktus.

Mies istuu naisen vierellä ja lukee itsekseen kirjaa. Mies ei katso naista, eikä koske häneen. Sormus vasemmassa nimettömässä ei ole aikoihin merkannut hänelle mitään. Hän lukee kirjaa tylsistyneenä, muttei vilkaisekaan naista. Nainen on hänen vaimonsa. Mies vilkaisee vaimoonsa ja tuhahtaa, aiemmin tuo nainen oli hänen koko elämänsä. Nainen on yhtä kaunis kuin aiemminkin, eletty elämä näkyy iholla. Mies on alkanut taas polttaa tupakkaa ja meneekin parvekkeelle tupruttelemaan. Parveke on iso, tuuli puhaltaa kylmästi. Mies nojaa kaiteeseen ja polttaa. Maisema ei imartele, harmaita rakennuksia vieri vieressä ja muutama lehdetön puu niiden välissä. Mies päättää polttaa vielä toisen tupakan. Tupakka on pahaa. Mies haroo harmaantuvia hiuksiaan ja huokaisee. Miehen nimi on Mauri. Mies hakee kahvin, palaa vaimonsa viereen ja jatkaa lukemista.

Mies, jota ennen niin rakastin, on muuttunut hyvin etäiseksi. Hän ei enää kosketa minua, istuu vain vierellä ja lukee. Minä rakastan miestä edelleen, enemmän kuin mitään muuta. Ei meillä ole lapsia, päätimme pyhittää elämämme vain meille kahdelle. Nyt toivon, että olisimme päättäneet toisin. Elämämme on ollut hyvää, täynnä rakkautta ja yhteisiä seikkailuja. Kuitenkin mies on etääntynyt minusta, tuntuu kuin hänen ja minun välissä olisi seinä. Vaikka hän istuu vieressä, hän on todella kaukana.

Mies vilkaisee naista ja miettii elettyä elämää. Sitäkin Pietarin matkaa, jolloin he viettivät yön putkassa ja aamulla naureskellen likaisissa vaatteissa etsivät aamupalaa suljettujen kahviloiden roskiksista. Miehen kasvoille nousee hymy. Pieni naurahdusta muistuttava ääni pääsee miehen huulien välistä. Hän syventyy jälleen kirjaansa. Vaimo ei hievahdakaan. Mies miettii vaimoaan ja syitä, miksi häntä niin rakasti. Silloisen rakkauden takia hän kai siinä edelleen istuu. Niin myötä- kuin vaistoinkäymisissä he lupasivat.

Toivoisin miehen koskettavan minua, ottavan kädestä, siirtävän hiuksia kasvoilta, että tietäisin hänen yhä olevan kanssani ja välittävän minusta. Mutta hän ei kosketa, ei ole koskettanut kuukausiin. Uskollisesti hän istuu vierelläni, mutta ei hipaisekaan. Tahtoisin jonkin merkin hyvästiksi. Jonkun syyn, että voisin vihdoin lähteä. En tahdo hyvästelemättä lähteä. Auto-onnettomuudesta on jo monta kuukautta, siitä saakka olen tässä maannut liikkumatta, koomassa. Voi kunpa mies koskettaisi minua. Vaikka olenkin kasvi, en ole kaktus.

KOHTAAMISIA

Nainen kaatuu kadulla,
eikä halua apua.

"Menkää jatkamaan elämäänne"
hän uhoaa auttajille.

Taksi ei kelpaa,
vaikka jalat ei kanna.

Kotimatka 200 metriä
liian pitkä
tänä yönä.

"Jos on humalassa,
ansaitseekin kuolla."

Sinä yönä ei kuitenkaan ollut
hänen vuoronsa lähteä.

(Kiitos tuntemattoman herrasmiehen, joka auttoi kantamaan hänet taksiin ja maksoi taksin)

Ajoittain on ikävä


Lopulta unohdat parhaan ystäväsi nimen,
sen, jonka kanssa leikitte
pikkuleluilla. Leikkejä,
joita ette saaneet koskaan
päätökseen.

Ja joka jäi sen
maastoauton alle, kun jonossa
rekka ei ehtinytkään jarruttaa.

Ja jolle kirjoitit sen kirjeen,
jossa kerroit ihastuksesi nimen,
jota et koskaan uskaltanut sanoa
ajoissa.

Ja jonka vuoksi itkit monta
yötä tyynysi likaiseksi
ripsiväristä, jotka olit liian
väsynyt pesemään.

Ja jota aina muistelet vuosien kuluttua
lämmöllä.
Mutta et saa mieleesi
hänen nimeään tai kasvojaan,
vaikka sinulla on valokuvia.

Kesää odotellessa. :)

Elämän unohdettu onni.

Kesäaurinko häikäisee
puistossa.

Lintu laskeutuu lammelle.

Ihmisten läsnäolo.

Ohikiitävät junat.

Kadulle tulvinut
joki.

Auringon paisteessa
joutsenet tekevät
maisemasta meille
maalauksen.

Terkkuja Penalle osa 2

Salamat. Ulkona riehuva myrsky.

Ja pian näen sinun kasvosi.

Ja kaikkien kasvot,
jotka ovat tehneet minulle pahaa,
sinun kasvoinasi.

Sinä olet se pappi,
joka hukuttaa lapsen kasteveteen.

Sinä olet se lapsi,
joka ottaa lapion kädestäni hiekkalaatikolla.

Sinä olet se poika,
joka upottaa toisen pojan kasvot lumihankeen
ja pakottaa tämän koskemaan kielellään mattotelineeseen.

Ja olet se, jolle annan puhelimeni,
jotten saisi turpaani.

Ja sinä olet se äiti,
joka ei anna lapselleen ruokaa
ja se isä, joka ei ole ikinä kotona
ja silloin kun on, hakkaa äitisi henkihieveriin.

Ja se raiskaaja,
joka vaanii tyttöjä Kaisaniemenpuistossa
ja se tuomari,
joka ei anna miehelle tuomiota
tytön minihameen takia.

Ja sinä olet se setä,
joka iskee silmää ja hipaisee takapuoltani.

Ja sinä olet se lapsi,
joka ei soita vanhemmilleen, eikä lähetä joulukorttia.

Ja sinä olet se hoitaja,
joka antaa vanhukselle unilääkettä,
koska ei jaksa puhua hänen kanssaan.

Ja sinä olet ne möröt sängyn alla
ja vaatekaapissa.

Niin. Sinä olet ne kaikki.

Henu, kyl sä tiiät.

Ylikasvanut ruoho
varpaittesi välissä.

Leppäkerttu
pilvettömänä päivänä.

Etkä muista
milloin viimeksi
olisit tuntenut.